Satu Taskinen (Finnland/Österreich) ist in Helsinki geboren. Sie studierte Philosophie und Germanistik an der Universität Helsinki und arbeitet als Autorin und freie Journalistin. Nach Jahren in Deutschland und den Niederlanden lebt sie seit 1999 in Wien. Ihre Romane erschienen auf Finnisch und Deutsch, zuletzt Kinder (2018).

 

 

 Deutsch

 

 

EIN TRAUMA

 

 

Ich möchte dir erzählen, wie ein Trauma klingt. Zuerst ist da eine ohrenbetäubende Stille. Denn das, was ein Trauma verursacht, ist so übermächtig, dass es alles leer macht. Der Klang ist vielleicht auf eine Weise so laut, dass es taub macht. Nicht nur die Ohren, sondern vielleicht alle Sinne. Also: zuerst ist eine riesige Stille. Vielleicht eine vakuumartige Stille. Vielleicht ist Trauma etwas, was in sich alle Töne reinsaugt. Und das dauert so eine Weile. Und dann, nach dieser ohrenbetäubenden Stille, fängt ein Lärm an. Die Aufgabe von diesem Lärm ist vielleicht, einen wach zu halten. Und deshalb ist dieser Lärm einer, der keine Ruhe gibt. Er besteht nicht unbedingt nur aus hässlichen Tönen. Es kann Klirren sein, Rasseln, Peitschenknallen, Gesang, verschiedene Geräusche. Und er gibt niemals Ruhe.

 

Er hat keinen Rhythmus. Wenn die Welt vor dem Trauma in irgendeiner Weise war… wenn es irgendeine Ordnung gab, dann ist, wenn Trauma geschieht, alles in keiner Weise mehr. Das ist der Lärm. Der Lärm nach der ohrenbetäubenden Stille. Alle Töne der Welt. Vielleicht alle die Töne, die das Trauma geschluckt hat, diese übermächtige Kraft… und sie dann alle auf einmal wieder rauslässt. Oder vielleicht so wie wenn Trauma eine Wunde bedeutet… und wenn man mit einem Messer in den Finger schneidet, so ist erstmal die Oberfläche der Wunde ganz hell… die ganze Welt bleibt stehen… erst nach einer Weile pulsiert das Blut heraus, und so ähnlich bei einem Trauma: nach einem Augenblick fängt es an zu pulsieren. Vielleicht die Seele. Und der Lärm hält an… und auch wenn die Töne an sich nicht alle unbedingt weh tun, verursacht die Tatsache, dass man keinen Moment Ruhe bekommt, einen Schmerz, der nicht aufhört. Es gibt da keinen Anfang und kein Ende. Keinen Atemrhythmus. Es ist ein Ort oder Zustand, wo es vielleicht überhaupt keine Zeit gibt. Danach fängt das System, das in einem traumatischen Zustand ist, vielleicht an, trotzdem wieder nach einer Ordnung zu suchen. Nach einem Zustand zu suchen, in dem alles wieder in einer Ordnung wäre, irgendwie. Und deshalb fängt ein Loop an. Eine Schleife, die so ähnlich ist, wie wenn man einen Schellackplattenspieler hat und eine Schallplatte, die auf dem Plattenteller dreht, und die Platte hat einen Kratzer… so fängt eine Schleife an, in der das System versucht, die nichtlogische, nichtrhythmische, aus der Ordnung geratene Lärm-Masse zurück in irgendeine Ordnung zu zwingen… wahrscheinlich in dieselbe, die vor dem Trauma da war. Damit es wieder Ruhe gibt. Und mit einer unglaublichen Kraftanstrengung gelingt das dem System fast… immer fast… Mit einer unglaublichen Kraftanstrengung versucht es, die große Lärm-Masse in einen Ort reinzuschieben, wo sie in Wirklichkeit nicht mehr reinpasst. Und jedes Mal, wenn man es fast schafft, alles da reinzuschieben, rutscht es wieder heraus. Und daher kommt dieser Loop. Die Schleife. Sie dreht sich im Kreis… immer wieder zu derselben Stelle, wo es den Kratzer gibt… und fängt dann wieder an, sich in demselben Kreis zu drehen. So klingt ein Trauma.

 

 

Übersetzt von der Autorin

 

 

 

 Finnisch

 

 

Trauma

 

 

 

Haluaisin kertoa sinulle, miltä trauma kuulostaa. Trauman ääni on ensin korviahuumava hiljaisuus. Koska se, mikä trauman aiheuttaa, on niin ylivoimainen, että se tekee kaikesta tyhjää. Ääni on ehkä tietyllä tavalla niin luja, että se kuurouttaa. Eikä pelkästään korvia, vaan mahdollisesti kaikki aistit. Joten ensiksi on valtava hiljaisuus. Tyhjiön kaltainen hiljaisuus. Ehkä trauma on jotain, joka on imenyt kaikki äänet itseensä. Ja niin jatkuu siinä vähän aikaa. Ja sitten, kun korviahuumaava hiljaisuus jo oli, tulee häly. Voi olla, että hälyn tehtävänä on pitää sinut hereillä. Siksi sen on oltava sellainen, joka ei anna hetken rauhaa. Häly ei välttämättä koostu vain rumista äänistä. Se voi olla kilinää, kolinaa, ruoskan kaltaisia sivallusääniä, laulua, erilaisia ääniä. Mutta se on sellainen, johon ei voi tuudittautua, siinä ei voi levätä, sillä ei ole rytmiä. Jos maailmasi ennen traumaa oli jollain tavalla... jos oli olemassa jokin järjestys, niin trauman tapahduttua asiat ovat enää ei-millään tavalla, ja tämä järjestymätön tila on se häly. Korviahuumaavan hiljaisuuden jälkeinen häly, kaikki maailman äänet. Ehkä kaikki äänet, jotka trauma, tai trauman aiheuttanut ylivertainen mahti, on nielaissut, nyt päästetään takaisin ulos. Ehkä sitä voi verrata tähän: trauma tarkoittaa haavaa... ja joskus, kun viillät sormeasi veitsellä, aluksi haavan pinta pysyy vielä vaaleana... koko maailma pysähtyy... kunnes hetken kuluttua alkaa pulputa veri. Samoin traumassa hetken kuluttua alkaa pulputa. Sykkiä. Ehkä sielu. Häly kestää, ja vaikka hälyssä itse äänet eivät välttämättä kaikki olekaan satuttavia, silti se, että et saa hetkeäkään rauhaa aiheuttaa päättymättömän, loputtoman, johonkin nimettömään suuntaan osoittavan kivun. Sillä ei ole alkua eikä loppua. Ei ole hengityksen rytmiä. Sen sijaan on jokin paikka, tai tila, jossa ei välttämättä ole aikaa ollenkaan. Kun hälyä on jatkunut aikansa, alkaa traumaattisessa tilassa oleva systeemi nyt sitten kuitenkin kaikesta huolimatta etsiä, hapuilla kohti mahdollista järjestystä. Sellaista olotilaa, jossa asiat olisivat taas järjestyksessä ja jotenkin. Siitä alkaa „luuppi". Jauhanta, joka muistuttaa vinyylilevyn pyörimistä soittimessa silloin, kun levyyn on tullut naarmu… Alkaa luuppi, jossa systeemi yrittää palauttaa epäloogisen, ei-rytmisen, ei-järjestyksessä olevan hälymassan takaisin johonkin järjestykseen... luultavasti siihen samaan, jossa se oli ennen traumaa; se haluaisi palata rauhaan. Ja aivan hirvittävällä voimalla se onnistuukin … mutta ei ihan, vaan aina melkein… ja samoin tällä kierroksella… vaan ei sittenkään. Valtavalla voimanponnistuksella yritetään yhä uudestaan tunkea hälymassaa paikkaan, johon se ei todellisuudessa enää mahdu ja johon se ei enää sovellu. Joka kerran se lipsahtaa taas sivuun. On kierrokset. Naarmuuntunut levy pyörii... kerta toisensa perään tulee vastaan sama kohta, jossa neula hypähtää, särähtää, tunkeminen alkaa alusta... levy kiertää kehää. Tältä kuulostaa trauma.

 

 

Jano, runouslehti, #13